Makaan kylmällä lattialla jalat kohti kattoa. Tuijotan sängyn pääty turhautuneena. Voisiko sitä, vaan maata tässä loppuviikon tuijottamassa seinää? Olemme riidelleet miehen kanssa, taas kerran samasta aiheesta… Eikö tämä koskaan lopu!? Miksi aina sama aihe uudestaan ja uudestaan. Meillä oli kunnon riita, jota jatkoimme viesteillä, kuten sivistyneet aikuiset tekevät. (heheheh) Tunteiden vallassa taannuin vanhalle tasolleni, sellaiseksi, mitä olin ennen terapiaa ja itsensä kehittämistä. Suutuspäissäni, raivon vallassa lähetin toiselle viestejä, joissa oli kirosanoja, huutomerkkejä, kiroiluhymiöitä ja puukkoja. Jep jep, hyvä Sohvi, todella aikuismaista ja sivistynyttä! Miten taannuin vanhalle tasolleni, taas kerran?
Minulla on takana 4 vuoden terapia, olen opiskellut mielenhallintaa, NLP:tä. ratkaisukeskeistä valmennusta jne… Miten silti riitatilanteessa taannun toisinaan vanhalle tasolleni. Oletetaan, että valmentajat ovat jotain yli-ihmisiä ja handlaavat kaiken hienosti, ovat tälläisen yläpuolella. Mutta minä en ole, olen tavallinen kuolevainen, joka riitelee kumppanin kanssa. Tässä maatessani mietin, että milloin minusta tuli tällainen kiukkuinen akka? Olen usein huonolla tuulella, kiukuttelen ja raivoan. Vihaan milloin mitäkin. Tämä kaikki tuntuu tosi vieraalta, sillä olen iloinen tyyppi, jolla kaikki on mahdollista. Viime aikoina on tehnyt mieli vain muuttaa saareen, keskelle merta, mahdollisimman kauas ihmisistä, koska vihaan niin monia. En voi mennä ruuhkabussiin, koska en kestä siellä sitä sekavaa energiaa, meteliä, tungosta, sitä, kun hiki valuu selkää pitkin tai kuskin huonoja ajotaitoja. Jatkuva jarrutus-kiihdytys saa minut voimaan pahoin ja tekee mieli karjua kuskille, eikö sinulla ole ajokorttia!!?!? Joten kaahaan siis autolla, musat pauhaten ja laulan kurkku suorana. Välillä kyllä laitan vain hidasta meditaatiomusiikkia. Autoihin on olemassa alkolukkoja, niin miksi ei ole raivolukkoja? Siinä sitten raivoissani, kun ne kaikki muut törtteilevät liikenteessä, eikä liikkenne suju, kuten minä haluan raivoan yksin autossa, kiroilen ja lyön nyrkillä rattia tai temmon sitä. Siis en nyt tietenkään joka kerta, mutta välillä. Nykyään olen alkanut purkaa raivoa ja energiaa tai milloin mitäkin pyöräilyllä, se on parempi tapa, kun polkee itsensä ihan hengästyksiin, niin kyllä raivo laantuu. Mistä se raivo edes johtuu? Katsoin Queen of fucking everything ja Hormonit sarjoja, missä päähenkilö nainen raivoaa, kiroilee ja karjuu milloin mistäkin. Nauroin, sillä tunnistin itseni tuosta. Onko se vaan hormoonit, mitkä sen sitten aiheuttaa vai mikä? Mutta nyt haluan sanoa, että en nyt joka hetki raivoa tai kiukuttele, vaan hieman useammin, kuin aiemmin.
Mitä minulle on oikein tapahtunut, en tunnista välillä lainkaan itseäni, tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Noniin palataanpa siihen ritaan, ennenkuin ajatus katkeaa kokonaan. Tiedoksi, että rönsyilen paljon ja unohdan usein sen punaisen langan. Olen manifestoinnin kuningatar, kuten ystävät nimittävät minua. Olen manifestoinnut itselleni unelmien miehen, parisuhteen, kodin jne. Miksi me sitten taas riitelemme samasta asiasta? Enhän minä tällaista tilannut! Huudan ääneen ja hakkaan nyrkeillä lattiaa. Sitten mietin pitkään, niin en osannut määritellä joitakin asioita, koska en osannut ajatella sellaisia. Halusin miehen, jolla on lapsia, koska en jaksa katsella vauvakuumeista miestä, kun en tästä enää lisäänny, mutta…. Eipä tullut mieleen kirjoittaa siihen manifestaatiokirjeeseen, että kun tässä on nyt useampi aikuinen, että kaikilla aikuisilla on sama käsitys siitä, miten lapsia kasvatetaan ja mikä on hyvää vanhemmuutta. Eipä tullut mieleen, että jos miehellä on lapsia, niin silloin lapsilla on myös äiti eli ex, joka on mukana arjessa jollain tavalla. Nyt tässä on useampi aikuinen ja vanhempi meitä, ja meillä kaikilla on eri käsitys siitä, miten lapsia pitäisi kasvattaa ja mitä hyvä vanhemmuus on. Jokaisella on tietysti näkemys, että se oma tapa on vain se ainoa oikea. Ja riita on valmis.
Kuka sitä osaa ennakkoon miettiä tuollaisia asioita!? Minulla on 1 lapsi, olemme kaksin asuneet yli 10 vuotta, joten meillä on ihan oma elämä ja rytmi. Koin olevani yh, jopa silloin, kun olin lapsen isän kanssa naimisissa, ei ollut meidän perhe, vaan minä&lapsi + hänen isänsä. Joten minun on todella vaikea ymmärtää, että on olemassa muunkinlaista elämää, eivätkä kaikki voi elää kuten me. Joissakin asioissa olen hyvin musta-valkoinen tyyppi ja tämä on yksi niistä. Olen rakentanut oman toimivan arjen, enkä ole koskaan elänyt sitä kahdeksasta neljään arkea. Koulun aloitus tietysti pakotti meidät hieman tähän, mutta onhan niitä omia lomia ollut. Siitä ehkä joskus lisää.
Lopulta, kun tunteet laantuvat pystyn tarkastelemaan asiaa neutraalimmin. Olen tietysti jo avautunut ystävilleni, olen niin kiitollinen heistä! Jokainen on tuonut oman näkökantansa asiaan ja yritän koota ajatuksiani kasaan. On muuten mahtavaa, kun näistä ystävistä löytyy valmentajaa, terapeuttia ja deittailuammattilaista, joten saan hyvin monipuolista näkökulmaa asioihin. Riita oli jokseenkin hurja, joten olen jo miettinyt mielessäni, että ehkä mies sai tarpeekseen ja jätti minut. Ystävät rauhoittelevat, ei se sua noin helposti jättäisi, eikä ole sen tyylinen lainkaan. Saatoin myös huutaa, että haluan vain pakata tavarani ja lähteä Balille vuodeksi. Oikeasti mietin sitä, että jos olisin lapseton sinkku, niin tämä olisi hetki, kun myisin kaiken ja lähtisin repun kanssa Balille menolipulla etsimään itseäni. Ehkä sitten palaisin valaistuneena takaisin tai asuisin loppuelämäni viidakossa. Mutta se ei ole nyt mahdollista.
Koittaa ilta ja pääsemme purkamaan vihdoin riitaa. Juttelemme rauhallisesti ja kerron miltä minusta tuntuu: kun sinä toimit noin, minusta tuntuu tältä. Sanoitan tunteitani ääneen, tätä viisaat ystäväni minulle neuvoivat. Pikku-hiljaa mies alkaa kertoa, miltä hänestä tuntuu. Olin kritisoinut hänen käytöstään, en häntä, silti hän oli vain kuullut ja tulkinnut, että sanon hänen olevan paska isä ja paska puoliso. Enhän mä noin sanonut missään kohtaa! En ole ikinä sanonut, enkä sanoisi! Huudahdan kauhistuneena. Olen aidosti järkkynyt ja tulee tosi paha mieli toisen puolesta. Ei, ei, ei, en noin ikinä sanoisi. Minä kritisoin tätä tapahtunutta, tilannetta, ihmisten käytöstä siinä tilanteessa. Nyt koemme läpimurron!!! Tässä syy, miksi hän sulkeutui ja minä raivostuin vain lisää. Lamppu syttyi nyt kirkkaasti!
Muistan äkkiä valmennuskolmion: ajatus, tunne, toiminta ja. alan selittämään tätä ääneen innokkaasti. Minulle tulee ajatus x, se aiheuttaa tunteen y, mikä puolestaan aiheuttaa toiminnan z ja tämä kiertää kehää. Näin tämä menee minulla. Alan vauhdikkaasti piirtämään kuviota paperille. Toinen katsoo kiinnostuneena. Ymmärrätkö nyt mistä puhun tässä? Kysyn. Joo alan päästä vähän jyvälle, hän vastaa. Jatkan piirtämistä, missä piirrän hänestä saman kaavion. Sitten yhdistän kaaviot ja sen mistä tämä riita oikeastaan kuohuu. Kritisoin tilannetta, hän kulee vain olet paska, vaikka en ole niin sanonut, hän hyökkää, minä koen etten tule kuulluksi ja nähdyksi, joten raivostun lisää ja hyökkään, lopulta huudetaan kilpaa ja sitten toinen sulkeutuu ja hiljenee. Lopulta molemmat mököttävät.
Siis voi luoja, miten en ole tätä aiemmin tajunnut! En vaikka samaa asiaa on puitu, niin monet kerrat! Kuinka sokeana sitä on omassa kuplassaan… Pitäisihän minun valmentajana ja itseni kehittäjänä tämä nyt oivaltaa.. Mutta tunteet saavat vallan. Vihdoin tähän oivalluksen myötä pääsemme keskustelemaan rakentavasti, kuten aikuiset ihmiset. Sulla on niin paljon niitä menoja ja koko ajan vaihtuva kalenteri, sitten kerrot niistä niin vauhdilla, etten vain pysy perässä. Ei minulla ole ikinä elämässäni ollut tuollaista vaihtelua, vaan päivät ovat hyvin samankaltaisia. Mies sanoo. Aivan! oivallan, enhän minä ymmärrä sitä, että joku käy siellä töissä 8-16 joka päivä viikosta toiseen. Kun taas minulla ei yksikään päivä ole samanlainen. Olin raivonnut toiselle, että miten hän voi raivota minulle heti aamusta viesteillä, vaikka tasan tietää, että on tärkeä päivä tänään. Olinhan sanonut siitä tuhat kertaa. Niin olit, mutta kun sulla on aika monta muutakin tärkeää päivää ja menoa tuohon viikkoon, niin en pysy kärryillä mitä milloinkin tapahtuu ja kun tapahtuu jatkuvasti niin paljon kaikkea. Toinen sanoo.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, hän kysyy: voisitko alkaa jakamaan kalenteriasi, niitä tärkeimpiä menoja, jotta pysyisin paremmin kärryillä. Miksi en ole tätä tajunnut aiemmin? Jaanhan kalenteria tiimillekin, niin eikö se ykkösenä pitäisi jakaa myös ihmiselle kenen kanssa seurustelee!? Loistavaa, kiitos kulta, kyllä se sopii, vastaan innostuneena. Halaamme tiukasti ja riita alkaa laantua hiljalleen. Mitä hyvää voisimme tehdä tällä viikolla parisuhteen eteen? Kysyn hiljaa. Toinen pohtii pitkään otsa kurtussa. Mitä tarkoitat? Hän kysyy. Niin mitä hyvää voitaisi nyt tehdä, mikä olisi nyt meille ja suhteelle hyväksi tällä viikolla? Jatkan. No, onko rakastelu sellainen asia? Hän kysyy varovasti. No, sehän olisi ihan parasta! Henkäisen. Katsomme tosiamme, muuta ei tarvita, kun huulet kohtaavat kiihkeään imuun.
Ja jotta tämä ei menisi liian siirapiksi ja elokuvan lopuksi niin…. Rakastelun jälkeen huomaan valkoisten lakanoiden olevan veritarhroissa, menkat… niinpä tietysti… Silmäilen miestä ja itseäni, meidän on varmaan nyt hyvä siirtyä suihkuun totean. Hän silmäilee näkyä hetken. Purskahdamme nauruun. Kuinka noloa tällainen olisi nuorempana ollut! Mutta onneksi sitä tässä kohtaa elämäänsä, aikuisena, aikuisen miehen kanssa, vakituisessa suhteessa ei käy edes mielessä nolostella. Eikä ole eka kerta, kun näin on käynyt. Mikähän siinä on, kun usein juuri, kun on se olo, että menkat alkaa, niin ne alkavat juuri sillä hetkellä, kun saat räjähtävän orgasmin ja silloin sitä sitten alkaa räjähtävästi jotain muutakin…
Neljänkympinkriisi 