Olen kriiseillyt iästä melkein koko ikäni: kun olin täyttämässä 20 vuotta tuli hirveä kriisi, en ole enää teini, olenko nyt aikuinen, ihan hirveää, en halua kasvaa tai aikuistua! Siihen päälle tuli vielä kamala masennus, sillä olin valmistunut 2 koulusta, hankkinut unelma-ammatin, perustanut yrityksen, eikä minulla ollut töitä. Onneksi keksin sitten hetken mielijohteesta muuttaa Tampereelta Helsinkiin. Siitä tarinasta joskus lisää myöhemmin. Seuraava kriisi oli 25-vuotiaana, siis apua tää on puolet viidestäkympistä!!! Mähän olen jo ihan vanha! Peilistä katsoi joku väsynyt naama, jota en omakseni tunnistanut. Se johtui uuvuttavasta vauvavuodesta ja taaperoarjesta, en muista koska olisin nukkunut yön heräämättä… Meidän vauva ei nuku ja on hieman ylienerginen. Miten ajattelinkin, että nuorena äidiksi, koska nuorena jaksaa valvoa! Olinhan bilettänyt ja valvonut koko opiskeluajan ja usein mennyt samoilla silmillä kouluun tai töihin. Miten yhtäkkiä en vain jaksanut…
26-vuotiaana oli myös hirveä kriisi, tuntui, että olisin jo elämänyt yhden elämän. Olin taaperon äiti, eronnut lapseni isästä, aivan loppu, tein unelmatyötäni yrittäjänä, mutta silti olin aivan hukassa ja halusin vain lomaa kaikesta. Kolmekymppisenä kriiseilin jälleen, kriisi oli alkanut jo hieman aiemmin. Elämä vain lipuu ohitse ja mä vanhenen, en kestä tätä! Vaikka olin saavuttanut paljon uralla, olin äiti, minulla oli asunto Krunassa hienossa jugend-talossa, ei se ollut tarpeeksi. En ollut vieläkään julkaissut sitä kirjaa tai saanut omaa ohjelmaa! Tammikuussa sain kirjankustannussopimuksen, kirja tulisi loppuvuodesta. Nyt voin hyvällä mielellä täyttää 30, kun samana vuonna julkaistaan esikoiskirja. Se helpotti kriisiä hieman. Tietäisittepä vain millain projekti se kirja oli kirjoittaa. Siitä ehkä lisää toisella kertaa… Sen verran voin kertoa, että se kirjoitettiin yön pikkutunteina, kun vihdoin oli hiljaista ja omaa-aikaa. Minulla oli kaksi firmaa, keikkailin paljon, lapsi oli juuri aloittanut koulun, kirja julkaistiin ja siitä sitten monen kuukauden paahtamisen ja valvomisen myötä koitti burnout ja totaaliromahdus. Että hyvää syntämäpäivää vaan!
Koen, että tuo pakko pysähdys oli merkittävä asia elämässäni ja pisti miettimään arvoja. Palautuminen alkoi hitaasti, mutta varmasti. Silloin päätin panostaa hyvinvointiin täysillä, pistin ruokavalion ja elintavat uusiksi sekä aloitin terapian. Verkkokurssien myötä sain nostettua tulojani ilman, että lisäsin työtunteja. Tämän myötä pystyin pitämään vapaata ja lomaa. Vein lapsen kouluun ja tulin takaisin kotiin nukkumaan. Kerron toisessa postauksessa lisää burnoutista ja toipumisesta. Nyt tässä neljänkympin kynnyksellä koen jälleen kriisiä. Joku sanoo, että tämä on keski-ikä, minun mielestäni se on kyllä 50 ja siihen on onneksi aikaa! Monet ystäväni ovat minua vanhempia, joten se vähän helpottaa kriisiä. Osa on nuorempia. Osa perustaa nyt perhettä tai elää ruuhkavuosia, oma lapseni aloitti jatko-opinnot tänä syksynä. Nyt minulla on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan ennen, enkä tiedä mitä teen! Hain yliopistoon opiskelemaan, mutta enpä sitten työkiireiltä päässyt pääsykokeisiin, ehkä sen aika ei vielä ollut. Mietin välillä pienen koiran ottamista, mutta työni on niin menevää ja matkustelevaa, että ei lemmikki siihen kuvioon oikein sovi. Koen tyhjänpesänsyndroomaa, kun minime on koko ajan menossa kavereidensa kanssa ja harrastuksissa. Hän kokkailee usein, pesee itse pyykkinsä, on kiinnostunut muodista ja vaatekriiseilee, kuten nuorilla on tapana. Hän ei pidä siitä, että sanon häntä teiniksi, vaan hän haluaa itseään kutsuttavan nuoreksi, jos jotain tuollaista sanaa pitää käyttää. Kerran sanoin hänelle ääneen, että minulla on hirveä kriisi, kun hän ei ole enää pieni, eikä tarvitse minua joka asiassa. Sitten hän tuli luokseni, no mitäs jos me äiti katsottaisi vaikka muumeja yhdessä, jos se vähän helpottaisi tota sun kriisiä. (Tähän voisi laittaa itkuhymiöitä). Kun hän oli pienempi meillä oli tapana vapaapäivänä katsella sängyssäni muumeja ipadilta ja syödä herkkuja. Yleensä minä nukahdin siinä nopeasti ja heräsin suu happamana ihmettelemään, mihin kaikki karkit katosivat 😀
Tässä kohtaa sitä alkaa jotenkin miettimään elämäänsä ja sitä mitä sitä sitten seuraavaksi haluaa. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä työkseni ja toteuttanut uraunelmiani. Voin sanoa, että minulla on tälläkin hetkellä unelmaura, josta olen super kiitollinen. Olen onnistunut kasvattamaan fiksun nuoren, jolla on tavoitteita. Mutta mitäs nyt? Mistä tämä kriiseily sitten johtuu. Toisaalta elämä paranee joka vuosi jotekin. Joskus toivoisin vielä olevani 21-vuotias, joka vaan menee huolettomasti ja bilettää aamuun saakka. Toisaalta en todella haluaisi enää olla kaksikymppinen, sillä voi sitä tuskaa, kriisejä jne, kun ei ollut vielä käynyt terapiassa tai tutustunut itsensä kehittämiseen. Kun olin stylistikoulussa 19-vuotiaana ilmoitin, että jään 40 eläkkeelle, ihan viimeistään 50. No nyt se 40 on nurkan takana, enkä ole eläkkeelle jäämässä. Mutta suunnitelmissa on saada start up firmani seuraavien vuosien aikana siihen pisteeseen ,että voin jäädä 50 viimeistään eläkkeelle. Se ei suinkaan tarkoita kotiin jäämistä, vaan sitä ,että olen taloudellisesti riippumaton ja voin tehdä niitä kaikkia kivoja projekteja, joihin nyt ei ole aikaa 😉
Asiat, mitkä ovat minulle tuoneet kriisiä ovat seuraavat: väsyttää, en jaksa enää valvoa, meteliherkkyys, kehon oudot oireet, kuten turvotus, painonnousu, nivelkivut, kehon kangistuminen, rypyt ja juonteet kasvoilla, silmien kuivuus, olen huomannut peilistä ikääntymisen merkkejä, huonosti nukuttu yö ja etenkin jos siihen yhdistää herkut ja tai alkoholin näkyy kyllä naamasta seuraavana aamuna. Pari lasia viiniä saa aikaan useamman päivän krapulan, jos syön jotain väärää keho oireilee heti, matkustaessa turvotus on kovempaa, kuin nuorempana, painonpudotus on hyvin vaikeaa, hiki kohtauksia, hampaisiin on tullut tummentumia… Kävin 39-vuotiaana elämäni ekan kerran hampaiden valkaisussa. Voin sanoa, että se todella nosti itsetuntoa heti, toi iloa ja onnellisuutta! Lopputulos on luonnollinen, kuten toivoin, eikä asiaa muut huomaa. Aion tehdä sitä siis jatkossakin. Olen aina ollut ylpeä kauniista hampaistani, joissa ei ole mitään ongelmia ollut ikinä, kunnes… 36-vuotiaana löytyi ensimmäinen reikä! Se romutti kyllä itsentuntoni ja oli ihan hirveää. No se saatiin paikattua ja olen toipunut asiasta, vaikka vähän vielä kaihertaa, etten ole enää erityinen ihminen, jolla on täydelliset hampaat..
En ole ennen ymmärtänyt, että kuka hullu sitä nyt ottaisi botoxia tms itseensä, mutta nytkun katselen juonteita kasvoissani, niin olen alkanut pohtimaan asiaa. Onneksi meikillä ja vaatteilla saa paljon aikaa sekä quahshalla, kasvojoogalla jne. Eli vielä en ole mennyt piikitettäväksi, vaan päättänyt, että siinä kohtaa jos oma naama alkaa häiritsemään joka päivä, enkä pysty elämään ikääntymisen merkkien kanssa teen asialle jotain. Välillä tunnen itseni vanhaksi, kun en jaksa jotain sellaisia asioita, kuin joskus nuorempana. Sitten kaapista löytyy ravintolisiä korillinen, mitä ei aiemmin ole tarvinnut.
Olisi kivaa kuulla muiden ajatuksia ikäkriisistä, etenkin tästä neljänkympinkriisistä. Olenko ainoa, joka kriiseilee?
Neljänkympinkriisi 